Meillä suomalaisessa yhteiskunnassa on tabuja, joista emme uskalla tai halua puhua. Yksi niistä on opiskelijan oikeudet.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu varsin vahvalle ja tasa-arvoiselle oikeudelle kouluttautua. Kun itse jaksaa ponnistella, on jokaisella suomalaisella likipitäen rajaton mahdollisuus edetä kykyjensä mukaisesti, riippumatta perhe-, kieli-, kulttuuri- tai sosioekonomisesta taustasta. Koulutusta koskevat säädökset, ohjeistus ja ohjaus rakentuvat voimakkaasti vahvan henkilökohtaisen opetuksen ja oppimisen tuen lupaukselle.
Nuo periaatteet ovat tärkeitä, ja niistä on pidettävä kiinni. Jatkossakin myös sen täytyy olla suomalaisen demokraattisen ja tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaatteena, että heikommista, niistä, joiden omat voimavarat eivät riitä tai loppuvat, pidetään yhdessä huolta.
Jostain syystä kuulen kentältämme yhä enemmän kuitenkin viestiä siitä, että opiskelijoilla on vääristynyt suhtautuminen oikeuksiinsa. Aiempaa useammin opiskelija vaatii todellista suoritustaan parempaa arvosanaa. Aiempaa useammin opiskelija tulee valmistautumattomana tenttiin tai jättää tulematta, vaikka on ilmoittautunut. Aiempaa useammin opiskelija ei osallistu kurssille, vaan vaatii korvaavia tehtäviä etu- tai jälkikäteen.
Oma joukkonsa on se, joka tarjoaa korvaussuoritukseksi jos minkälaista muuta tekemäänsä ikään kuin osoituksena aiemmin hankitusta osaamisesta. Kuuleepa joskus jopa opiskelijan vaativan suoritusmerkintää, vaikkei ole tehnyt mitään, koska ”mun pitää nyt valmistua”.
Tuore esimerkki tästä on Lukiolaisten liiton kesäkuun alussa julkaisema avaus. Liitto esittää koulutustason nostamiseksi 30:a keinoa, jotka ovat pelkkiä vaatimuksia esimerkiksi yksilöllisemmästä oppimisesta ja tuesta. Samalla päättäjät ovat jo säätämässä oikeutta uusia ylioppilaskoe rajattomasti. Eli lisää oikeuksia opiskelijoille, ja sitten vastustetaan oppivelvollisuutta, koska mitään velvollisuuksiahan nuorilla ei saa olla. Tuon kaiken poliitikot ovat heille valmiita suomaan.
Selitysten kirjo on mitä monimuotoisin: kun piti olla töissä, oli perheen kanssa muuta menoa, oli lapsenhoito-ongelmia, ei ollut kyytiä, oli ulkomaan lomamatka tai ”mä osaan jo tuon”. Toki on myös esimerkiksi terveyteen tai kurssien päällekkäisyyteen liittyviä ongelmia.
Oma lukunsa ovat ne vanhemmat, jotka paineistavat opettajia omilla lapsiinsa liittyvillä arviointivaatimuksillaan.
Johtaako jatkuva joustaminen opintojen aikana osaltaan siihen, että suomalaisessa ajattelussa kasvaa jatkuvasti subjektiivisten oikeuksien vaade ilman omaa vastuuta?
Entä johtaako henkilökohtaisten oikeuksien korostuminen myös työpaikalla tapahtuvaan henkiseen muutokseen, jossa johtaminen on yhä vaikeampaa, kun yhä kasvava osa yhteisöä suhtautuu niin, että henkilökohtaiset mieliteot, mieltymykset ja oikeudet ajavat työpaikan mission, perustehtävän yli? Työpaikka onkin yksilöä varten eikä työntekijä työpaikkaa varten.
Joka tapauksessa on tärkeää, ettei osaamisen laadusta tingitä. Aina on niin, että joku omaksuu ja oppii opiskeltavan asian helpommin, nopeammin, hitaammin tai heikommin kuin joku toinen. Mutta koulutuksen arviointiajatteluna on jatkossakin noudatettava periaatetta, että opintokokonaisuuteen tarkoitettu osaamistaso saavutetaan. Siitä portinvartijan tehtävästä ja roolista opettaja ei saa koskaan luopua.
Tässä suhteessa meidän on tarpeen jopa kiristää otetta. Armovitosia tai muita armosuorituksia ei saa olla. Niitä ei saa olla vaikka koulutuksen rahoitusmallit kuinka ohjaisivat laskemaan kaikki lävitse. Niillä rapautamme osaamispohjaa, vaikka osaamisvaade vain kasvaa. Lisäksi rimanalitussuorituksilla kasvatamme vääränlaiseen elämänasenteeseen.
Voimaa ja sitkeyttä sekä yhteisöllisyyttä osaamis- ja suoritusvaateista kiinni pitämiseen kaikki opettajat ja kasvattajat myös jatkossa!
Olli Luukkainen
OAJ:n puheenjohtaja
Twitter: @OlliLuukkainen
OAJ:n oppivelvollisuusmalliin voit tutustua täällä.
