OAJ:n kyselyn avovastauksissa nousi useissa vastauksissa esiin arviointivastuu. Eräässä vastauksessa todettiin seuraavasti: ”Haasteena on se, että aineenopettaja ei enää saa arvioida erityisluokan oppilaita.” Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Aineenopettaja voi arvioida myös erityisluokan oppilaita, jos hän myös opettaa näitä oppilaita. Arviointivastuu on aina sidoksissa opetusvastuuseen. Opettaja voi arvioida vain niitä oppilaita, joita opettaa. Vastaavasti: opettajalla on aina arviointivastuu niistä oppilaista, joita on opettanut.

On käsittämätöntä, että monissa kommenteissa ja myös keskusteluissa vuosien varrella on noussut esiin ajatus siitä, että arviointivastuu olisi jotenkin erillinen opetusvastuusta. On tullut esiin tapauksia, joissa esimerkiksi erityisopettaja on vastannut kokonaan tai lähes kokonaan oppilaan jonkun oppiaineen opettamisesta, mutta arvioinnista on silti vastannut luokan- tai aineenopettaja. Tätä on perusteltu sillä, että ”erityisopettajalla ei voi olla arviointivastuuta”.

Eihän arviointivastuu voi mitenkään olla erillinen opetusvastuusta, koska oppilaan oppimista, osaamista ja työskentelyä on aivan mahdotonta arvioida oikeudenmukaisesti, jos ei ole todellisuudessa opettanut tätä oppilasta. Tällaisissa tilanteissa, joissa arvioinnista on vastannut joku muu kuin oppilasta opettanut opettaja, sekä oppilaan että opettajan oikeusturva on aika heikoilla.

Uudistetun perusopetuslain myötä ei tullut muutosta aineenopettajan tai luokanopettajan kelpoisuuteen opettaa ja arvioida oppilaskohtaisen tuen oppilaita, joita erityisluokan oppilaat aina ovat. Erityisluokan oppilaalla on oikeus integroitua yleisopetukseen niissä oppiaineissa, joissa oppilas ei tarvitse erityisopetusta ja joissa hänellä on edellytyksiä opiskella yleisopetuksen ryhmässä. Tämä pitää aina miettiä tilannekohtaisesti ja harkitusti oppilaan etua ajatellen.

Jos oppilas hyötyy integroitumisesta yleisopetukseen vaikkapa taito- ja taideaineissa eikä hänellä ole näissä oppiaineissa erityisopetuksen tarvetta ja hän kykenee opiskelemaan isossa yleisopetuksen ryhmässä, integroitumiselle ei ole esteitä. Toki näissä tilanteissa pitää muistaa se, että tavallisessa yhden opettajan opettamassa yleisopetuksen ryhmässä ei voi olla enempää kuin viisi sellaista oppilaskohtaisen tuen oppilasta, jotka ovat erityisluokan oppilaita tai opiskelevat pienryhmässä kokonaisia oppiaineita.

Jos näitä oppilaskohtaisen tuen oppilaita on useampia, tällöin tunnilla on oltava kaksi opettajaa, mutta erityisopettajaa ei tällöinkään välttämättä tarvita. Ja luonnollisesti silloin, kun oppilas opiskelee yleisopetuksen ryhmässä jonkun oppiaineen, arvioinnista vastaa tämän oppiaineen oppituntien opetuksesta vastaava luokan- tai aineenopettaja.

Lakiuudistus ei rajannut erityisopettajien kelpoisuutta

Avovastauksissa korostui erityisopettajien tehtävänkuvan ja kelpoisuuden osalta yksi ja sama asia. Monissa vastauksissa todettiin, että ”Uuden lain mukaan erityisopettaja ei saa opettaa oppiaineesta yli 50 prosenttia.” Tässä totta on se, että erityisopettajan kelpoisuudella ei voi olla päävastuussa kokonaisen oppiaineen opettamisesta, jos ei ole kelpoisuutta opettaa tätä oppiainetta perusopetuksessa.

Se taas ei pidä paikkaansa, että tämä kelpoisuusvaatimus olisi muuttunut lakiuudistuksen myötä. Myös ennen lakiuudistusta kelpoisuusasetuksella määrättiin, että erityisopettajan kelpoisuudella sai antaa osa-aikaista erityisopetusta, ei kokoaikaista tai pääsääntöistä erityisopetusta eri oppiaineissa.

Joissakin kommenteissa nousi esiin myös se, että ”koska tukea tarvitsevien oppilaiden opetus on tukiopetustasoista, ei tätä opettavalla opettajalla tarvitse olla kummoistakaan osaamista opetettavasta oppiaineesta”. Varmasti joissain tilanteissa varsinkin rajatuissa oppimäärissä oppilaalle opetettavat asiasisällöt saattavat olla melko kevyitä koko perusopetuksen ajan, mutta tällä ei voida perustella sitä, että tukea tarvitsevat oppilaat eivät ansaitsisi aivan yhtä ammattitaitoista opetusta myös asiasisältöjen ja ainedidaktiikan osalta kuin kaikki muut perusopetuksen oppilaat. Kuitenkin suurin osa oppilaskohtaisen tuen oppilaistakin opiskelee aivan saman opetussuunnitelman mukaisesti kuin kaikki muut oppilaat.

Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä esimerkiksi iän, alkuperän, kielen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Perustuslain mukaan taas ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi iän, alkuperän, kielen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Oppimisen ja koulunkäynnin tuen tarve on selkeästi henkilöön liittyvä syy, jonka perusteella oppilasta ei voi kohdella eri tavoin kuin muita. Kun kaikilla oppilailla on perusopetuslain ja kelpoisuusasetuksen perusteella oikeus saada perusopetuksessa kaikissa oppiaineissa tähän oppiaineeseen kelpoisen opettajan antamaa opetusta, ei tätä oikeutta voida rajata sillä perusteella, että oppilaalla on tarve oppimisen tai koulunkäynnin tukeen. Edes sillä perusteella, että oppilaalla ei mahdollisesti ole kykyä opiskella oppiainetta täysin saman opetussuunnitelman mukaisesti kuin muilla, ei voida rajata hänen oikeuttaan saada tässäkin oppiaineessa kelpoisen opettajan antamaa opetusta.

Näin ollen aina, kun opettajalla on päävastuu jonkun oppiaineen opetuksesta eli hän opettaa jonkun lukuvuoden, lukukauden tai muun arviointijakson aikana suurimman osan oppiaineen oppitunneista, tällä opettajalla on oltava kelpoisuus opettaa kyseistä oppiainetta perusopetuksessa.

Kelpoisuuden voi saavuttaa erilaisilla koulutuskokonaisuuksilla. Pääsääntöisesti kelpoisuus perustuu kaikissa koulutuksissa kokonaiseen tutkintoon. Perusopetuksessa vakituisena opettajana toimiminen vaatii luokanopettajan, aineenopettajan, erityisopettajan tai erityisluokanopettajan kelpoisuutta. Luokanopettajan koulutuksella saa perusopetuksessa opetettavien oppiaineiden opettajan kelpoisuuden, aineenopettajan koulutuksella tämän oppiaineen tai oppiaineyhdistelmän opettajan kelpoisuuden. Perusopetus järjestetään pääsääntöisesti luokanopetuksena 1–6 luokilla ja pääsääntöisesti aineenopetuksena 7–9 luokilla. Luokanopettajan koulutuksella ei voi toimia aineenopettajana eikä aineenopettajan koulutuksella luokanopettajana.

Erityisopettajan kelpoisuuteen vaikuttaa koulutustausta eli se, onko pohjakoulutus luokanopettajan tai aineenopettajan koulutus vaiko erityispedagogiikan pääaineopinnot. Luokanopettajataustalla erityisopettaja saa kelpoisuuden toimia erityisluokanopettajana eli opettaa perusopetuksessa opetettavia oppiaineita myös kokoaikaisena erityisopetuksena. Aineenopettajataustalla erityisopettaja saa opettaa omia oppiaineitaan myös kokoaikaisena erityisopetuksena. Erityispedagogiikkataustalla erityisopettajalla ei suoraan ole perusopetuksessa opetettavien oppiaineiden opettajan kelpoisuutta eli voidakseen antaa kokoaikaista erityisopetusta erityisopettajan on suoritettava perusopetuksessa opetettavien oppiaineiden monialaiset opinnot.

Tämä kelpoisuusvaatimus ei muuttunut lakiuudistuksen myötä. Samat osa-aikaista ja kokoaikaista erityisopetusta koskevat kelpoisuusvaatimukset ovat olleet voimassa aiemminkin. Onkin hurjaa, miten paljon lakiuudistuksella tuntuu olleen vaikutusta erityisopettajien työhön tältä osin. Tämä tarkoittanee sitä, että aiemmin kelpoisuusasetuksia ei ilmeisesti ole tunnettu tai niitä ei ole noudatettu.

Mikä ihmeen 50 prosentin raja?

Monessa tilanteessa on tullut esiin ”keinotekoinen 50 prosentin rajaus, jolla vaikeutetaan erityisopettajien työtä”. Kuten edellä on jo tullut ilmi, lakiuudistus ei tuonut mitään uusia rajauksia erityisopettajien tai aineen- ja luokanopettajien oikeuteen antaa opetusta tukea tarvitseville oppilaille. Se kuitenkin muuttui, että oppilaalle tehdään nykyään entistä selkeämpi oppilaskohtaisen tuen päätös, jossa määrätään, millaista tukea oppilaan on saatava. Kun aiemmin oppilaalla saattoi olla todettuna tehostetun tuen tarve tai tehtynä erityisen tuen päätös, tämä ei välttämättä määritellyt annettavaa tukea.

Toki aiemminkin erityisen tuen päätöksen olisi pitänyt tarkoittaa ainakin yhdessä oppiaineessa kokoaikaista tai pääsääntöistä erityisopetusta, jota olisi voinut antaa vain tähän oppiaineeseen aineenopettajakelpoinen erityisopettaja tai erityisluokanopettaja. Samoin tehostetun tuen oppilaalla kaikissa oppiaineissa vastuun opetuksesta olisi pitänyt aiemmin olla luokan- tai aineenopettajilla.

Nykyään oppilaskohtaisen tuen päätökset tehdään joko 1) erityisopettajan opetuksesta osittain pienryhmässä ja muun opetuksen yhteydessä tai 2) erityisopettajan tai erityisluokanopettajan opetuksesta pienryhmässä tai 3) erityisluokanopettajan opetuksesta erityisluokassa. Näistä ensimmäisen ja toisen tukitoimen ero on se, että ensimmäisessä tukitoimessa vastuu opetuksesta säilyy kaikissa oppiaineissa luokan- tai aineenopettajalla ja toisessa tukitoimessa vastuu siirtyy kyseisessä oppiaineessa erityisopettajalle. Tällöin siis toisessa tukitoimessa suurin osa kyseisen oppiaineen opetuksesta eli 50 prosenttia tai enemmän oppitunneista tai koko oppiaine on erityisopetusta. Tällöin opetuksesta vastaavalla erityisopettajalla on oltava myös kyseisen oppiaineen aineenopettajan kelpoisuus tai erityisluokanopettajan kelpoisuus.

Tähän ensimmäisen ja toisen oppilaskohtaisen tuen tukitoimen eroon liittyy tuo paljon puhuttu yli 50 prosentin rajaus. Tämä ei muuttanut kelpoisuusvaatimuksia, mutta toi näkyväksi sen, että jos opettaja tosiasiallisesti opettaa suurimman osan jonkun oppiaineen opetuksesta, silloin hänellä on päävastuu oppiaineen opetuksen suunnittelusta, toteutuksesta ja oppilasarvioinnista, jolloin hänellä on myös oltava kelpoisuus opettaa kyseistä oppiainetta perusopetuksessa. Tällä ei ollut tarkoitus vaikeuttaa erityisopettajien työtä vaan selkeyttää tilannetta kelpoisuuksien ja vastuiden suhteen.

Jossain OAJ:n kyselyn avovastauksessa asia muotoiltiin näin: ”Kelpoisuusongelma: aineenopettaja + erityisopettaja -yhdistelmällä ei saa antaa oppilaskohtaista tukea kuin alle 50 prosenttia. Esimerkiksi matematiikan neljästä vuosiviikkotunnista tämä tarkoittaa yhtä tuntia.” Tätä ongelmaa ei tietenkään ole, jos tässä tilanteessa erityisopettaja on matematiikan aineenopettaja. Sen sijaan vaikkapa äidinkielenopettaja ei ymmärrettävästi voi olla päävastuussa matematiikan opettamisesta.

Käytännössä tässä on myös mahdollisuus muuttaa joustavasti tuntimäärää viikoittain eli myös ei-matematiikanopettaja-kelpoinen erityisopettaja voi opettaa vaikkapa joka toinen viikko kaksi tuntia matematiikkaa. Pääasia on, että päävastuu opetuksesta on matematiikan aineenopettajalla.

Erityisopettajan ja aineenopettajan on joka tapauksessa pystyttävä tekemään opetuksen ja tuen suhteen tiivistä yhteistyötä, jolloin oppilas saa sekä tarvitsemaansa tukea että vahvaa aineenopetusta. Jos taas oppilas hyötyy enemmän siitä, että hän saa suurimmalla osalla tunneista erityisopetusta, tästä on tehtävä päätös toisesta oppilaskohtaisen tuen tukitoimesta, jolloin myös päävastuu tämän oppiaineen opetuksesta siirtyy erityisopettajalle, jolla on tietenkin oltava myös kelpoisuus tämän oppiaineen opettamiseen.

Myös rajattujen oppimäärien opettajan kelpoisuusvaatimusta kritisoitiin jossain OAJ:n kyselyn vastauksissa. Joku vastaaja totesi muun muassa, että ”on käsittämätöntä, että erityisopettajan kelpoisuus ei riitä rajattujen oppiaineiden opettamiseen”. Tässä kohdassa on syytä huomioida, että jotta oppilaan jonkun oppiaineen oppimäärää voidaan rajata, on oppilaan ensin pitänyt saada tässä oppiaineessa kokoaikaista erityisopetusta. Kokoaikaista erityisopetusta voi aiemmin mainituilla perusteilla antaa erityisopettaja, jolla on kyseisen oppiaineen opettajan kelpoisuus perusopetuksessa tai monialaiset opinnot suoritettuna.

Koska oppiaineen oppimäärän rajaaminen ei vähennä oppilaan tuen tarvetta, on aivan luonnollista, että tässä oppiaineessa säilyy myös oppimäärän rajaamisen jälkeen tarve kokoaikaiseen erityisopetukseen. Tällöin kyseistä oppiainetta ei voi opettaa luokan- tai aineenopettaja ilman erityisopettajan kelpoisuutta eikä erityisopettaja ilman kyseisen oppiaineen opettajan kelpoisuutta.

Vielä loppuun huomio siitä, että uutena perusopetuslakiin tullutta ryhmäkohtaista tukea voivat antaa kaikki opettajat. Myös tähän liittyviä hämmentäviä kommentteja on näkynyt, muun muassa. seuraava: ”Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat eivät ole kelpoisia uudessa mallissa opetuskielen tukiopetukseen.” Tämähän ei siis pidä paikkaansa. Varmasti kukaan muu ei ole yhtä osaava ja kelpoinen opetuskielen opetukseen kuin äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Ryhmäkohtaisen tuen tukimuotojen antamiseen ei ole erityisiä kelpoisuusrajauksia muuten kuin erityisopettajan antaman opetuksen osalta.

Tätä ryhmäkohtaiseen tukeen kuuluvaa erityisopettajan opetusta muun opetuksen yhteydessä voi antaa vain erityisopettaja. Sen sijaan yleistä tukiopetusta ja opetuskielen tukiopetusta voi antaa kuka tahansa opettaja. Vaikka mikään ei rajaa opetuskielen tukiopetusta antavan opettajan kelpoisuutta, toki tässä kannattaa suosia äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia, kietu-opettajia tai S2-opettajia, joilla on vahvin osaaminen äidinkielen opetuksesta tai kielellisesti tuetusta opetuksesta.

Siirtymäaika päättyy syksyllä 2026

Syksyllä, yhden lukuvuoden harjoittelun jälkeen, siirrytään täysimääräisesti noudattamaan uudistunutta oppimisen ja koulunkäynnin tuen lainsäädäntöä esi- ja perusopetuksessa. Heti syyslukukauden alussa onkin syytä tarkistaa, että koko koulun henkilöstöllä on hallussaan perusasiat uudistetun lainsäädännön vaatimuksista, eikä vääriä tulkintoja saa jäädä elämään.

Oppilaiden suuntaan lakiuudistuksen ei kuuluisi juurikaan näkyä muuten kuin vahvistuneena ryhmäkohtaisena tukena. Aiemmin säännöllistä erityisopetusta saaneiden oppilaiden tuen pitäisi jatkua entisenlaisena tai selkeytyä ja vahvistua aiemmasta. Siirtymäajat vanhojen erityisen tuen päätösten suhteen loppuvat elokuussa 2026, joten oppilaskohtaisen tuen päätökset on tuolloin oltava tehtyinä kaikille niille entisille erityisen ja tehostetun tuen oppilaille, joilla säännöllinen tuen tarve jatkuu.

Tuleva lukuvuosi näyttää, kuinka hyvin lain toimeenpano lopulta onnistuu ja päästäänkö lain tavoitteisiin. Lain tavoitteenahan on selkiyttää, täsmentää ja yhtenäistää oppilaan saaman tuen muotoja valtakunnallisesti sekä varmistaa riittävät resurssit tukitoimien toteuttamiseen. Laki siis vahvistaa oppilaan oikeutta riittävään ja oikea-aikaiseen tukeen. Tämän tavoitteen toteutumisesta on syytä pitää huolta.