Mitä riskejä korkeakoulujen rakenteelliseen integraatioon liittyy?

Sekä Jarkko Tirrosen Reset Solutionsin tuoreesta selvityksestä että eri alueiden yhteistyön syventämistä tarkastelevista raporteista voi päätyä samaan havaintoon. Rakenteellinen integraatio ei automaattisesti tuota niitä hyötyjä, joita siltä odotetaan, mutta se voi synnyttää vaikeasti palautettavia riskejä.

Yhteistyötä vai omistusjärjestelyjä? 

Ensimmäinen riski liittyy päätöksen peruuttamattomuuteen. Sopimuspohjaista yhteistyötä voidaan syventää, muuttaa tai tarvittaessa purkaa vaiheittain. Omistusjärjestelyt ovat luonteeltaan huomattavasti pysyvämpiä. Siksi kysymyksen ei pitäisi olla, onko konserni mahdollinen, vaan onko se välttämätön. Jos tavoitteet voidaan saavuttaa yhteisillä tutkimusavauksilla, professuureilla, koulutusväylillä tai strategisilla alliansseilla, miksi valita kaikkein raskain hallintouudistus ensimmäiseksi?

Toinen riski liittyy strategiseen joustavuuteen. Korkeakoulujen vahvuus on perinteisesti ollut kyky rakentaa yhteistyötä useiden kumppaneiden kanssa samanaikaisesti.

Vaihtoehtojen säilyttäminen voi olla korkeakoulujen ja alueen kannalta arvokkaampaa kuin sitoutuminen yhteen rakenteeseen.

Omistuksellinen integraatio voi vahvistaa yhtä suhdetta, mutta samalla kaventaa mahdollisuuksia rakentaa uusia kumppanuuksia tulevaisuudessa. Korkeakoulukenttä, tutkimusrahoitus ja osaamistarpeet muuttuvat nopeasti. Siksi vaihtoehtojen säilyttäminen voi olla korkeakoulujen ja alueen kannalta arvokkaampaa kuin sitoutuminen yhteen rakenteeseen.

Kolmas riski on hallinnollinen. Rakennemuutoksia perustellaan usein vaikuttavuudella, mutta käytännössä merkittävä osa hyödyistä syntyy tukipalveluissa ja hallinnollisissa ratkaisuissa. Samalla vuosia voi kulua integraation valmisteluun, järjestelmien yhdistämiseen ja organisaatiouudistuksiin. Riskinä on, että energia kohdistuu rakenteisiin silloin, kun huomio pitäisi keskittää koulutuksen laatuun, tutkimukseen ja opiskelijoihin.

Kehittyykö koulutus vain kouluja yhdistämällä?

Erityisen kiinnostava on myös niin sanotun puolustuksellisen päätöksenteon riski. Jarkko Tirronen varoittaa tilanteesta, jossa organisaatiot tekevät rakennemuutoksia ennen kaikkea siksi, että pelkäävät jäävänsä kehityksestä jälkeen. Silloin päätöksiä tehdään oletettujen tulevien uhkien perusteella, ei osoitetun tarpeen vuoksi.

Alueiden näkökulmasta suurin riski liittyy korkeakoulujen läsnäoloon, tai tarkemmin sanottuna niiden läsnäolon puutteeseen.

Rakenteellisia ratkaisuja ei kuitenkaan pitäisi tehdä varmuuden vuoksi. Niiden pitäisi perustua näyttöön siitä, että juuri kyseinen ratkaisu tuottaa enemmän hyötyä kuin vaihtoehtoiset toimintamallit.

Alueiden näkökulmasta suurin riski liittyy korkeakoulujen läsnäoloon, tai tarkemmin sanottuna niiden läsnäolon puutteeseen. Korkeakoulu voi menestyä taloudellisesti, kasvattaa tutkimusrahoitustaan ja vahvistaa asemaansa samalla, kun opiskelijat, tutkimusryhmät ja henkilöstö keskittyvät yhä harvemmille kampuksille. Siksi alueiden kannalta ratkaiseva kysymys ei ole, kuka korkeakoulun omistaa, vaan missä tutkimusta tehdään, missä opiskelijat opiskelevat ja missä asiantuntijat työskentelevät.

Tasapainottelu riskien ja hyötyjen välillä

Rakenteelliset integraatiot voivat tuottaa hyötyjä, mutta niiden hyötyjen toteutuminen on usein ehdollista ja pitkän aikavälin varassa. Omistusjärjestely sen sijaan on välitön päätös, jonka vaikutukset voivat ulottua vuosikymmenien päähän.

Korkeakouluvisio 2040 yhteydessä on keskusteltu, mitä halutaan saavuttaa tutkimuksessa, koulutuksessa, innovaatiotoiminnassa ja aluekehityksessä. Tämän jatkeena on nyt arvioitava, mikä rakenne palvelee näitä tavoitteita parhaiten.

Korkeakoulupolitiikan tärkein kysymys ei ole, miten organisaatiot omistetaan, vaan miten ne saadaan yhteistyössä tuottamaan enemmän osaamista, tutkimusta ja alueellista elinvoimaa.