OAJ:n kannalta merkittävimpiä asioita päättymässä olevan vuoden osalta ovat koko jäsenkuntaamme koskevat työ- ja virkaehtosopimukset. Monipolvisten vaiheiden jälkeen kaikki toimialallamme työskentelevät saivat samat korotukset kuin kautta linjan tapahtui suomalaisilla työmarkkinoilla.
On hyvä tässäkin yhteydessä jälleen muistuttaa, että vuodesta 2011 ainakin ensi vuoteen saakka likipitäen kaikki palkansaajat ovat saaneet tismalleen samanlaiset korotukset. Opettajasta lääkäriin, insinööristä putkimieheen, kirjastonhoitajasta sairaanhoitajaan. Olemme eläneet keskitettyjen palkkaratkaisujen aikaa ja tämä viimeisin liittokierroskin oli käytännössä sellainen.
Koko palkansaajakenttä on tyytynyt mataliin tai lähes olemattomiin palkankorotuksiin, jotta vientituotteemme olisivat kilpailukykyisiä ja mahdollisimman moni saisi työtä. Työllisyys on ohjannut ja sen tuleekin merkittävästi ohjata talous- ja työmarkkinaratkaisuja.
Ovatko korotukset sitten olleet riittäviä? Yksilötasolla ajatellen monen mielestä eivät varmaankaan ole sitä olleet. Niidenkään saaminen ei kuitenkaan ole ollut itsestään selvää.
Esimerkkinä mainittakoon, että maan suurimmassa neuvottelupöydässä, kunta-alan neuvottelupöydässä neuvotellaan palkkasummasta, joka vuositasolla on yhteensä noin 21 miljardia euroa. Siitä summasta yksi prosenttikin on aika iso summa, vaikka se yksilön palkassa tuntuu todella pieneltä.
Lukuisien neuvottelupöytien ääressä on istuttu valtava määrä tunteja vääntämässä palkka- ja muista työsuhdeasioista.
Neuvotteluissa ei riitä, että pääsee sopimukseen työnantajan kanssa, on päästävä yhteisymmärrykseen myös muiden saman pöydän ääressä olevien ammattiliittojen ja neuvottelujärjestöjen kanssa. Se ei todellakaan ole aina helppoa. Kukin järjestö kokee juuri oman jäsenkuntansa työn merkittävimmäksi.
Edellä kuvaamastani perinteisestä työmarkkina-asetelmasta seuraa, että mikäli joku ryhmä, vaikkapa opettajat tai joku opettajaryhmä, haluavat saada yleistä linjaa paremmat korotukset, on muiden ammattiliittojen ja työnantajan oltava samaa mieltä.
Jos yhteistä näkemystä ei synny, on suurempia korotuksia lähdettävä hakemaan joukkovoimalla, työtaistelutoimin. Tämä on jokaisen vaatijan hyvä heti alkuunsa ymmärtää. Pelkästään pyytämällä niitä ei saada.
Työmarkkinapöytä on siitä omanalaisensa maailma, ettei siellä työn merkityksellisyyden korostamisella ole juuri mitään painoarvoa. Ainoat asiat, jotka käytettävissä olevien eurojen lisäksi ratkaisevat, ovat järjestön voima ja neuvottelijoiden luovuus ratkaisujen etsinnässä.
Tämä koskee myös työaika- ja palkkausrakenteiden uudistamista. Vaikka itse olisi kuinka vakuuttunut vaatimustensa tai ehdotustensa oikeellisuudesta, vaikkapa opetusvelvollisuuksien muuttamisen osalta, niin ilman yhteistä näkemystä työnantajan kanssa sopimusta ei synny.
Vaatimalla ja huutamalla sitä ei saada, sen verran kovapintaista ja -korvaista sakkia neuvottelupöydissä istuu.
Siitä haluan kuitenkin lopuksi vielä muistuttaa, että toinen vaihtoehto on, että jokainen neuvottelee itse oman palkkansa ja muut palvelussuhteen ehtonsa työnantajansa kanssa. Se kannattaa muistaa myös niiden, jotka arvioivat ammattijärjestöjen saavutuksia vaatimattomiksi.
Olli Luukkainen
OAJ:n puheenjohtaja
Twitter: @OlliLuukkainen
