Oppimisen ja koulunkäynnin tuki kuntoon

Vahvempaa oppimisen tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on ollut nopeassa nousussa jo 90-luvulta alkaen. Kuitenkin OAJ:n selvityksen mukaan vain 3 prosenttia opettajista ja rehtoreista ilmoittaa, että resurssit riittävät oppilaan lakisääteisen oppimisen tuen toteutumiseen. Kuntien välillä on valtavia eroja siinä, millainen osuus oppilaista saa vahvempaa oppimisen tukea (esimerkiksi päätös erityisestä tuesta). Tuen tarve on vain lisääntynyt, mutta suuri osa oppilaista ei saa tarpeidensa mukaista tukea. Pitäisikö tähän kehitykseen vähitellen alkaa herätä muuallakin kuin kouluissa?

Perusopetuslain muutos oppimisen ja koulunkäynnin tuesta (ns. kolmiportainen tuki) tehtiin sen vuoksi, että oppilaat saisivat tarvitsemansa oppimisen tuen välittömästi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, ja monin paikoin uusi malli on osoittautunut säästöautomaatiksi. Esimerkiksi erityisryhmiä on useissa kunnissa lopetettu kategorisesti ja väitetty, että niissä annettu vahva tuki on siirtynyt oppilaiden mukana lähikouluun. Jakautuuko erityisluokanopettaja kymmeneen osaan, jos erityisluokan 10 oppilasta siirretään kaikki eri kouluihin? Kuinka tuki olisi yhtä vahvaa kuin pienryhmässä? Tämä ei ole ajatusleikkiä, vaan todellisuus monille lapsille ja nuorille.

Hallinto toimii – tuki ei

Lapsen etu on lähtökohta opetuksen ja tuen järjestämisessä. Nyt toimitaan vastoin heidän oikeuksiaan. Vaikuttaa siltä, että tuen hallinnolliset käytännöt kyllä toimivat, mutta opettajat nääntyvät byrokraattisten pedagogisten asiakirjojen täyttämiseen. Asiakirjat talletetaan lukkojen taakse, eivätkä kaikki oppilasta opettavat edes näe, mitä heidän pitäisi ottaa huomioon suunnitellessaan ja toteuttaessaan opetusta.

Pedagogisten asiakirjojen pitäisi olla jokaisen opettajan työväline. Pahinta on kokemus, etteivät laaditut asiakirjat johda minkäänlaiseen konkreettiseen oppilaan saamaan lisätukeen, jolloin niistä tulee ylimääräistä byrokratiaa. OAJ ehdotti oppimisen ja koulunkäynnin tuen selvityksessään muun muassa, että pedagogisista asiakirjoista pitäisi tehdä huomattavasti kevyempiä ja poistaa päällekkäisyydet. Opetushallitus on luvannut ottaa tämän huomioon, toivottavasti saamme pian kuulla jotakin uutta. Koska asiakirjat työllistävät opettajia valtavasti, niiden laatimiseen pitää suunnata työaikaa paremmin.

Kuka oppilasta voi opettaa?

Opetusjärjestelyiden muutoksessa on ollut epäselvyyttä siitä, kuka erityisen tuen päätöksen saanutta oppilasta voi opettaa. Henkilökohtaisen opetuksen järjestämistä koskevaan suunnitelmaan (HOJKS) kirjattua erityisopetusta on kelpoinen antamaan erityisluokanopettaja tai omassa aineessaan aineenopettaja, jolla on myös erityisopettajan kelpoisuus. Muuten erityisen tuen oppilaita saavat opettaa kaikki perusopetuksessa kelpoiset opettajat. Erityisen tuen päätöksessä päätetään myös oppilaan pääsääntöisestä opetusryhmästä. On muistettava, että myös yleisopetuksen ryhmiin sijoitetuilla erityisen tuen oppilailla on oikeus erityisopetukseen, jonka järjestäminen on suunniteltava ja kirjattava HOJKSiin.

Erityisopettaja antaa osa-aikaista erityisopetusta. Osa-aikaisuus kertoo kattavasti, mitä se käytännössä tarkoittaa. Erityisopettaja ei opeta minkään oppiaineen kokonaisuutta eikä myöskään arvioi yksin. Erityisopettajan ja erityisluokanopettajan tehtävät ovat erilaiset. Kumpiakin tarvitaan jokaisessa koulussa antamaan sitä tukea, jota oppilaat tarvitsevat. OAJ on ollut huolissaan osa-aikaisen erityisopetuksen riittävyydestä. Myös sen tarve on lisääntynyt huomattavasti muun muassa sen vuoksi, että tehostetun tuen oppilaiden määrä on lisääntynyt.

Syrjäytyminen maksaa tukea enemmän

Sipilän hallituksen puoliväliriihessä luvattiin selvittää erityisopetuksen tila. Selvittämiseen varattu raha ei todennäköisesti riitä kaikenkattavaan selvittämistyöhön, mikä on harmi. Olisi tärkeää, että selvitystyön tekijät keskittyisivät oppilaiden saamaan konkreettiseen oppimisen tukeen eivätkä tuen hallinnollisiin toimiin kunnissa.

Kuntien ja valtion päättäjien on herättävä oppimisen tuen todellisuuteen. Tuki ei riitä, ja opettajat kuormittuvat loppuun. Pahimmin tilanteesta kärsivät oppilaat. Annetaanko heikosti pärjäävien vaipua entistä syvemmälle ilman kunnollisia tukeen suunnattuja resursseja, vai haluammeko panostaa oppimisen ja koulunkäynnin pulmissa ennaltaehkäisevään työhön, jota lakiuudistuksessa tavoiteltiinkin? Jos kustannuksia murehditaan, on muistettava, että syrjäytymisestä aiheutuvat kustannukset yhteiskunnalle ovat aina suuremmat. Vielä tärkeämpää on miettiä, mitä syrjäytyminen todellisuudessa tarkoittaa yksilön elämässä. Meillä kaikilla on vastuu kannatella heikommassa asemassa olevia ja ymmärtää myös tämä inhimillinen näkökulma.

Hyvin toteutettu ja resursoitu tuki koskee kaikkia oppilaita, myös hyvin koulussa ja oppimisessaan pärjääviä. Vastaavasti puutteellisesti resursoitu tuki on pois kaikilta oppilailta. Opettajilla on suuri halu tarjota jokaisen oppilaan tarvitsemaa tukea, mutta taikureiksi heistä ei ole tämän päivän resursseilla.

Mitä pitää tehdä, jotta oppimisen ja koulunkäynnin tuki toimisi?

Valtakunnan tasolla

Opettajia on oltava riittävästi suhteessa oppilaiden määrään ja oppilaiden tuen tarpeeseen. Vähimmäisopettajamitoitus on määriteltävä sitovasti valtakunnallisesti. Valtion erityisavustuksia koulutukselliseen tasa-arvoon on kasvatettava ja niitä on kohdennettava kouluihin, joissa on paljon tukea tarvitsevia oppilaita.  Myös pienessä ryhmässä annettava opetus on kirjattava lain tasolla tuen muodoksi.

Kunnan tasolla

Kuntien on pidettävä huoli siitä, että rahoitus on riittävää, jotta oppilaan oikeus tarvitsemaansa tukeen toteutuu. Kuntien on mahdollistettava opettajien pääsy erityispedagogiseen täydennyskoulutukseen työajalla.

Koulun tasolla

Luokan-, aineen- ja erityisopettajien keskinäisen yhteistyön mahdollisuuksia ja taitoja on kehitettävä. Samanaikaisopetuksen määrää pitää lisätä ja sen edellyttämään yhteissuunnitteluun on varattava aikaa yhteissuunnittelutyöajasta.

Päivi Lyhykäinen
erityisasiantuntija
OAJ